Kann ich bitte hier für ewig bleiben...

Matka Saksaan oli rankka, vähän henkisesti ja paljon fyysisesti. Kolme kuukautta on tosi lyhyt aika, mutta niin monta kertaa mun ehti olla ikävä takaisin. Ja kun sitten vihdoin pääsin sinne, niin ne kaikki kokonaista yhdeksän päivää oli pikemminkin yhdeksän tuntia, ja taas pian istuin kirotulla Tegelin lentokentällä Berliinissä. Jos joku ei vielä tiedän mun kantaa niin äänestän sen ehdottomasti maailman huonoimmaksi lentokentäksi (vaikka vertailukohtia mulla onkin tosi vähän..).

Ekan viikon työskentelin päiväkodissa. Joku kysyi, että sainko siitä paljonkin rahaa. Heh, sain paljon enemmän kun rahaa niinä neljänä päivänä. Sain ainakin 100 halausta, 80 piirrustusta, 200 hymyä. sain kuulla tuhannesti olevani maailman paras, ja että mua ikävöity, sain taas ainoana levittää maksamakkaraa leivälle ja silitellä päiväunille. Sain luvan tulla isojen poikien jalkapallopeliin ja pienet antoivat mun ajella omilla hiekkalaatikkokaivureillaan. Jokainen muisti meidän yhteiset englannintunnit ja maailmanympärysmatkan. Joku muisti vielä miltä papaya maistuu ja, että kissa on englanniksi cat. Olin taas kotona, niin kotona, etten tiedä paikkaa missä viihtyisin paremmin.

Saksan kotonakin kaikki oli ennallaan, jopa pääsiäiseksi ostettu basilika oli vielä hengissä. Iltaisin istuttiin keittiössä ja juotiin teetä. Juteltiin niin kauan kun pysyttiin hereillä, ja yritettiin vielä hetki sen jälkeenkin. Nukuttiin samassa sängyssä vierekkäin ja päällekkäin, kunhan vaan kaikki yhdessä. Viimeisenä iltana Laura kaivoi taas pitkän suostuttelun jälkeen kitaran esiin ja soitti Fields of goldia. Kynttilän valossa, peittoihin kääriytyneenä jokainen pyyhki silmäkulmiaan. Se oli taas niitä pieniä onnen hetkiä, jotka muistan kun maailma tuntuu potkivan päähän.

Hassua kyllä Nordhausenista lähtö ei ollut läheskään niin traagista, kun kuvittelin etukäteen. Lapset olivat kai kasvaneet viime jäähyväisistä juuri sen verran, että ne surulliset kyyneleet 4-vuotiaiden kasvoilla sai kyllä kaikki isommatkin herkistymään, mutta lähellähän se Nordhausen on, eikä sieltä mihinkään katoa!

Viikonloppuna lähdin spontaanisti mukaan Dresdeniin. Melottiin pitkin Elbeä, grillailtiin, kierreltiin yöelämää ja parannettiin Susannen kanssa maailmaa aamuyön tunneille asti. Sieltä takaisin tultua matkasin ensin Simonen luo Kasseliin ja sitten Emalle Berliiniin. Shoppailtiin, syötiin jäätelöä, katottiin elokuvia, naurettiin, laulettiin ja halattiin. Käveltiin pihalla ja yritin nauttia joka sekunnista. Ilma oli vielä kesäisen lämmin ja suurkaupungeissa oli hulinaa joka puolella. Se oli rentouttavaa ja tuntui, että koko kesän työstressi, koulustressi, ihmissuhdestressi ja kaikki muukin mahdollinen stressi oli poissa.

Loman tarkoitus olikin rentoutua, sillä koulukirjojen kanssa paluu arkeen alkaa än, yy, tee NYT!

♥ Die kleine Emi

P.S. Samalla alkaa kyllä seuraavan lomamatkan suunnittelu. Tässä hommassa on se huono puoli, että maailmankiertely jää melko vähäiselle, kun reitti on aina sama. Noh, eipähän ainakaan enää eksy!

P.P.S Tätä biisiä voi fiilistellä taustalla, vaikkei tän tekstin nyt nii melankoliselta tartteis kuulostaa!

Nach einer Monat...

...lebe ich noch, zum Glück! Kuukauden jälkeen olen yhä elossa ...onneksi. Suomi ei enää ookaan niin kauhea paikka kun kuukausi sitten, jolloin astuin ekaa kertaa matkalaukkuineni ovesta takasi kotiin! Mutta pahemman kulttuurishokin koin ehdottomasti takaisin tullessa, kun Saksaan ekaa kertaa mennessä.

Meinasin kirjottaa jonkun kattavan ja hienon yhteenvedon koko Saksan ajasta, mutta tajusin etten voi semmosta tehä. Ei siinä oo mitään yhteenvedettevää, sillä jokainen päivä oli omalla tavallaan erilainen ja jokainen pienikin hetki merkityksellinen. Selailin lähes koko blogin läpi aiemmin illalla ja jokainen kirjotus herätti niin paljon muistoja, niitä hetkiä kun tajusin olevani onnellisempi kuin ikinä aiemmin. Ne on yksittäisiä ja sinällään pieniä, mutta se oli ehkä sittenkin se Saksan reissun mukana tuoma tärkein oppi.

Tällä hetkellä taustalla soi Tim Benzko, erehdyin selailemaan jäähyväiskuvia vikoilta illoilta ja sen seurauksena silmäkulmista valuu nyt taas valtameri. Seuraavaan Saksan matkaan on kuitenkin vain pari kuukautta aikaa ja oon siitä niin innoissani, että jopa saamatta jäänyt koulupaikka ei tunnu edes kovin pahalta. 

Auf Emi !

kameran viimeinen kuva 36 viikon jälkeen

Vielen Dank und alles Gute!

P.S. Musta on ollut kiva vastailla kaikkiin vapaaehtoistyöhön liittyviin kysymyksiin, joita ootte laitellu. Mulle voi yhäkin lähetellä niitä vaikka tonne kommenttilootaan niin vastailen sitten vaikka sähköpostiin tai mihin vaan. :) Ja te ketkä yhä eksytte tänne ravintola ja hotellisuositusten perässä, yritän saada jonku suosituksen aikaseksi tässä lähitulevaisuudessa.

Tschüss Deutschland!

Vaatteet on pakattu vacuumbeuteleihin (tyhjiöpusseihin?) ja muu sälä odottaa siisteissä kasoissa ikkunalaudalla. Matkalaukku näyttää minimaaliselta ton tavararöykkiön vieressä, mutta en luovuta. Oon hyvä pakkaaja!

Kaikki virallisuudet on hoidettu ja läksiäiset juhlittu. Susannen kortti on odottanut viikon puhtaaksi kirjoitusta, mutta se tuntuu yhäkin ylitse pääsettömältä urakalta. Lupasin leikata vielä Rosan ja Olenan hiukset tänään. Sen lisäksi muutama minimaalinen askarteluprojekti ja huoneen imurointi odottaa tekijää. Täällä on autiota, Oon tyhjentäny seinät kuvista ja korteista. Tunnelma on vähän niinkun ekana lokakuun aamuna aikoinaan. Ulkona sataa vettä kaatamalla, ja sisällä tekis mieli laittaa lämmitys päälle. Sopii hyvin tunnelmaan...

Huomenaamulla vielä viiminen visiitti päiväkotiin, ja sitten hyppään tavaroineni ensin junaan Eman luo Berliiniin, josta iltamyöhällä starttaan kohti koti Suomea. Niistä 244 päivästä Saksassa on yksi puolikas jäljellä. Joku sanoi mulle eilen, että jokainen päivä on uusi seikkailu. Niin se kai pitää ajatellakin.

ich werde euch vermissen <3

 Voin melkein toivottaa, että huomiseen Suomi. On kiva tulla kotiin!

♥ Emi

Se oli surullinen päivä

Miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään? Varmaan juuri siltä miltä musta tällä hetkellä tuntuu. Kolmen tunnin yöunien ja kuuden tunnin itkumaratonin jälkeen, tunnen olevani lopussa. En tiedä mistä aijon kerätä voimanrippeet, ja pakata matkalaukun ainakin kokeilumielessä. Onneksi toin töistä jo etukäteen yhden pahvilaatikon, sen varalta, että joudun lähettämään jotain postitse.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin viimeisestä työpäivästä hengissä. Olin jo etukäteen kaavaillut siitä tulevan surullinen mutta en muista pitkään aikaan itkeneeni niin kovasti, että tunnen pyörtyväni. Selitä siinä samassa sitten pienille kolme vuotiaille, jotka huolissaan tulee halaamaan ja lohduttelemaan, että oon vaan surullinen, mutta mulla ei oo mitään hätää. Niin paljon kauniita sanoja, kortteja ja kirjoituksia en oo tainnut koskaan saada. En tiedä pystynkö ikinä lukemaan lahjaksi saatua tarhatätien lemppariresepteistä ja valokuvista koottua muistokirjaa purskahtamatta itkuun. En ainakaan täällä!

Pyöräilin pitkin kaupunkia tänään, ostin junalipun ja kävin hakemassa parit todistukset toimistolta. Mietin kaikkea, koko vuotta täällä ja sitä miten hyvä se on ollut. Usein vähän liian hyvä ollakseen totta. Kun päiväkodin ovensuusta vilkutin kotiinlähtiessäni lapsille, huusi yksi pojista mun perääni: "Emilia älä unohda meitä koskaan!" ...En koskaan, se on ihan varma! :)

Lähettäkää voimahali, tällä hetkellä se tulisi tarpeeseen!

...Ich will dich wiedersehen, wiedersehen.
Auf Wiedersehen! Es war, es war so schön!

hengähdystauko!

Pitää joskus alottaa kehumalla itseään, nimittäin tänään oon ollut aikaansaava. Vaikkakin katselen kauhulla tekemättömien hommien listaa, alkaa ehkä sittenkin näyttää siltä että läksiäisurakka kaikkineen on voitettavissa. Valoa tunnelin päässä siis vihdoin kahden synkän päivän jälkeen.

Tilanne tällä hetkellä:

Youthpass kirjoitettu

Youthpass käännetty suomeksi

todistus päiväkodin pomolta tulostettu

espanjan kurssi ja kuntosali irtisanottu

läksiäiskakkupohja leivottu

päiväkodin lahjat paketoitu

Susannen lahja paketoitu

materiaalit kaikkeen askarteluun hankittu

huone siivottu ja kaikki turha paperisälä roskakorissa

projektin palaute kirjoitettu

lentolippu tulostettu

junalippu ostettu

koepakkaus tehty

läksiäisvalokuvat tytöille teetetty

kortti päiväkotiin askarreltu

internetyhteys siirretty Olenalle

englannin materiaalikansio tulostettu

kirjaston kirjat palautettu

kielikurssin todistus haettu

pankkitili irtisanottu

poisilmoittautuminen asukasvirastoon tehty

läksiäiskakku viimeistelty

perjantain aarteenetsintä valmisteltu

Tekemättömien hommien lista kutistuu huomenna nopeesti, ja eiliseen youthpass maratoniin verrattuna on kaikki jäljelläoleva mahdollista saada aikaiseksi. Oikeestaan välillä on kiva asettaa itsensä äärirajoille, ainakin niinä hetkinä kun on motivoitunut tekemään rästihommiaan. Nyt suurin stressi on se, ettei tavarat mahdu laukkuun, joten tämän illan hommat on vielä kirjoittaa projektipalaute ja koepakata laukku. Uni ei meinaa muutenkaan tulla iltaisin, niin eipähän kyllästy kun on jotain puuhaa nukkumattia odotellessa.

Tänään on jo keskiviikko ja tää kaikki tuntuu absurdilta. Se, että ylipäätään oon ollu näin pitkään Saksassa itsekseni ja se, että tää aika on 4 päivän päästä ohi!

Eine Reise um die Welt

Sain vihdoin taltioitua kameralle mun viikon stressin ja menetyt yöunet, eli käytännössä mun maailman ympärysmatka lasten kanssa. Se typistyi vähän lyhyeksi, sillä kaikkea suunniteltua ei aina ehdittykään tehdä yhdessä päivässä, mutta parempi liikaa ideoita kun liian vähän. Lapsilla oli hauskaa ja päällimmäisenä muistona jäi egyptiläinen sadetanssi itseaskarrelluilla sateentekijöillä, sekä kiinan matka, jossa syötiin Schnitzeliä ja perunoita puikoilla. Lentokoneessa oli kuulemma myös kivaa, vaikka osalle se olikin vähän pettymys sillä ne odotti, että päiväkodin pihaan laskeutuu air berlin ja että matkustetaan sillä oikeasti Brasiliaan asti katsomaan sademetsiä.

Tällä hetkellä mun aivot käyvät kaikkien lähtöön liittyvien asioiden takia ylikierroksilla. Kirjotin listan kaikesta mitä pitää tehdä ja siitä tuli niin pitkä että meinasin saada paniikkikohtauksen ja päätin, että vikat päivät en haluu ottaa stressiä mistään ylimääräisestä. Revin lapun, heitin sen roskiin ja päätin että teen asioita sitä mukaan kun löydän motivaatiota. Nyt oon kuitenkin päättäny, että kaikki lahjat päiväkotiin on ostettu ja ne pitäis enää paketoida, eikä sen takia tarvii enää stressata. Yksi helpotus. Tänään kirjotetaan susannen kanssa mulle myös todistus ja hoidetaan jotain paperijuttuja. Sitä ennen aijon vaan istua keittiön ikkunalaudalla ja kuunnella spotifyn parhaiden saksabiisien soittolistaa läpi, jos mikään muu ei kiinnosta.

Kumpa mun matkalaukku olis yhtä kevyt kun meiän maailman ympärysmatkalle pakattu!! 

Enää 5 päivää jäljellä.

Alla minnen vore inget utan dig

Rakastuin euroviisujen voittajabiisiin, ja myös Suomen viisubiisiin vaikka se onkin ruotsiksi. Yllätin itseni, sillä olin varma etten tajua enää sanaakaan ruotsia, mutta ei se niin vaikeeta näköjään ollutkaan. Blogi on näköjään laittanut lisää kielitaidollisia haasteita peliin ja kääntänyt koko tän ohjelmistonsa mulle saksaksi.

Eilen kotiuduin Kasselista ja tänään nukuin melkein kahteentoista. Yritin olla tänään aikaansaava, mutta tähän mennessä oon onnistunu hävettävän huonosti. Vielä pitäisi täyttää joku inhottava loppuraportti tästä saksavuodesta, suunnitella huomiseksi aarteenetsintä leikki eskareiden englannintunniksi ja koepakata matkalaukku.

Sain Simonelta läksiäislahjaksi Tim Benzkon cdn ja muumikirjan saksaksi. Ompahan tekemistä viimeistään viikonpäähän junamatkalle ja odotteluajalle lentokentälle. Viikonloppu meni mukavasti ja jäähyväisetkään ei olleet nii kauheet kun etukäteen kuvittelin. Kyllä olis paljon jääny kokematta jossei Simonea olis ollu raahamassa mua kaikenlaisiin paikkoihin joihin mulla ennakkoluuloja, turhaan...

Nyt kiskon itseni ylös tästä tietokoneen näytön edestä ja meen tekemään lettutaikinaa. Illalla on luvassa Emin ja Rosan pancakes partyt viikonlopun kuulumisten ja teekupposten ääressä.

Oonko nimittäin muistanu tarpeeksi usein mainita, että jäljellä on 6 päivää!

♥ Emi

//Som en sjö utan vatten, som en lykta utan ljus, 

Ett liv utan färger, det är inte du//

Kassel on cool!

Keittiössä tuoksuu ruoka, aurinko lämmittää mukavasti terrassilla ja tytöt istuu tietokoneilla. Eilen juhlittiin mun viimeistä Kassel viikonloppua mielenkiintosissa WG- pippaloissa. Tänään mennään toisen kaveriporukan kanssa kattomaan Stadtfest-meininkiä ja huomenna meen moikkaamaan Unkarilaista kaveria ja aiotaan Simonen kanssa etsiä joku sopiva ranta auringonottoa ja pikniköintiä varten. Jotain vaihtelua Nordhausenin eläkeläismummoilu arkeen, joten kuulostaa kivalta.

Maanantai on Pfingst, joka tarkoittaa jotain uskonnollista juhlapyhää eli mulle vapaata töistä. Maanantai on tosin varattu huoneen totaaliseen raivaamiseen, päiväkoti askarteluun ja loppuviikon aikataulutukseen. Huolestuttavasti alkaa ehkä sittenkin näyttää siltä, ettei ne tavarat kulkeudu takaisin kotiin yhdessä matkalaukussa, joten koepakkaus on myös tehtävä.

Hurjin ajatus tässä vaiheessa on, että viikon ja kahden päivän kuluttua oon taas Suomen maankamaralla. Vaikka tänne jää sata asiaa joita tulen ikävöimään, niin tiedän ainakin kaksi sataa asiaa, joista osaan nyt Suomessa nauttia ihan uudella tavalla. Kahden tunnin lentomatka on tulevaisuudessakin voitettavissa ja mun alennettu junalippu on lokakuuhun asti voimassa!

Nyt alkaa kinkkinen englannin materiaalivihon kasaus saksaksi. Täytyy toivoa että toi neiti tosta naapuriaurinkotuolista tarjoutuu vähän jelppimään! Ciao!

Ei mulla muuta...

Ihmettelen, että mitä ihmiset googlesta hakee, sillä saan päivittäin naureskella hakusanoja joilla blogiini eksytään. Toi otsikon ei mulla muuta on viikon suosituin. Sen lisäksi on kaikenlaista Berliinin ravintolasuosituksista, vessajuttuihin. Mietin aina välillä itekin että mistäköhän oon taas tänne höpötelly.

Viikko on alkanut taas tyypillisesti kiireisenä. Herään aamulla pirteenä töihin, sillä täällä on niin lämmintä, ja kirkasta. Juoksen pää kolmentena jalkana lasten päiväuniaikaan asti ja sitten haen kulman takana olevasta jäätelökioskista mulle ja Susannelle jäätelöä, askartelen ja siivoan hetken ja lähden kotiin.Tää on muodustunu rutiiniksi jo tällä viikolla. Lempparimakuina vaalea nougat ja stracciatella caramel-kastikkeella!

Huomenna matkaan viikonlopuksi sanomaan Simonelle ja Kasselin väelle heipat, ja siitä se haikeus varmaan lopullisesti alkaa. Työpäiviä on jäljellä viisi! ja yhä kaikki virallisuudet hoitamatta. Pankkitili pitäisi irtisanoa, samoin ilmoitus johonkin ulkomaalaisvirastoon ja kaikkia hölmöjä byrokratia kuvioita. Sen lisäksi suurin osa läksiäissuunnitelmista on yhä auki. Hui! Help!

Aloitin tänään urakan tyhjien limsapullojen palautuksella lähikauppaan ja sain loppuviikoksi itelleni ruokaa. Kotimatkalla naureskelin itekseni sillä kaksi kylähullua vanhaa miestä istui kadun varressa penkillä ja joi piimää!

Näihin kuviin ja tunnelmiin, tschüss und schönes Wochenende!

P.S Ei mulla muuta, mutta hypin täällä tasajalkaa pitkin kämppää, sillä ihmeen kaupalla sain kutsun pääsykokeiden kakkosvaiheeseen, eikä mikään voi masentaa mua tällä hetkellä. Ei edes se, että mulla on huomenna aamuvuoro töissä. Eli kuudelta oltava Domschlösschenin portilla!

Viiminen maanantai päiväkodissa

oli eilen, sillä ens maanantai on vapaa. Se oli jo vähän jänskää. Viikkokin on taas vierähtäny nopeesti edellisestä tarinasta. Ja siinä on harvinaista kyllä ehtiny tapahtuakin jotain. Selvisin muunmuassa hengissä eilisestä maailman kauheimmasta työpäivästä ja viikonlopun Prahan reissusta. Luultavasti uuden coolin olkihattuni takia. Joka tosiaan oli reissun ehdottomasti paras ostos, sillä siinä 35 asteen helteessä olisin muuten polttanut pääni vajaassa 10 minuutissa. Nauran jo pikkuhiljaa itsekin tälle äitihahmoudelleni täällä, sillä oon porukan reilusti nuorin ja aina se das Kind, jota ei oteta vakavasti, mutta hoivasin viikonloppuna kuitenkin kaikenlaista vaivaa auringonpistoksesta jalkojen rakkoihin. Mulla oli mukana myös ehdottomasti vähiten tavaraa, sillä olin pakannut kolmen päivän reissulle reppuun kaksi t-paitaa ja legginsit. Ottaen huomioon että eräs toi mukanaan esim. silitysraudan ja toisella oli kolme hiustenmuotoilukojetta.

 Ja vihdoin asiaan. Lyhyesti sanottuna Praha oli kaunis. Olut oli halpaa (ravintolassa kolme kertaa halvempaa kun vesi...). Oli kuuma ja käveltiin jopa mun mittapuun mukaan liikaa. Kolmessa päivässä taltioitui kameraani 400 otosta, joten annetaan kuvien puhua puolestaan.

käytiin karkkimuseossa ja ostettiin käsintehtyjä karkkeja tuliaisiksi kaikille!

Taidenäyttelyssä Iittalan lasikuppi ja torilla MM-jääkiekkoa Suomesta, waau!

Iskä oo ylpee, mulla on hattu!

Kotiin tultuani muistin että mun piti pestä pyykkiä ennen lähtöä, ja koska en sitä muistanu, oli erittäin ihana vetää jalkaan ne kaks päivää hikoillut farkut ja t-paita. Tarinalla oli kuitenkin opetus, sillä tästedes pidän huolen että pesen pyykkini ajoissa! Loppu hyvin ja kaikki melkein hyvin, sillä mun lempi paidassa olleet paprikatahrat ei lähteneet edes tehopesussa pois, mutta siitä huolimatta tässä parissa viikossa ei osteta enää yhtäkään vaatekappaletta.

Nyt suunnittelemaan huomiseksi päiväkotiin Afrikkalaista sadetanssia, Shalom!

Isänpäivä!

Jäätelökahvilat on mun saksalainen heikkous. Mitenkään Kouvolan Caminitoa sen yhen vierailukerran perusteella väheksymättä, on täällä tarjolla aikamoiset valikoimat kaikenlaisia variaatioita. Ja aaw nää hinnat Suomeen verrattuna.. Lähdettiin tänään siis porukalla jälkkärijäätelöille tohon melkein kulman taakse. Viiden minuutin matkalla tavattiin jos minkälaisia juhlijoita. Tänään on nimittäin isänpäivä. Saksassa se ei vaan kummasti tarkoita mitään äitienpäivään verrattavissa olevaa perhejuhlaa, vaan pikemminkin isien vapaapäivää kotiarjesta. Tapana on lähteä kaveriporukan kanssa vaellukselle mukana kori kaljaa. Toivottavasti iskät kuitenkin ees vähän arvostaa niitä lasten pikkukätösin askarreltuja paketteja ja kortteja.

ja tää oli nimellä pieni annos!

Huomen aamulla oli neljältä herätys ja viideltä starttaa meidän nelikon matka kohti Prahaa. Oon tällä kertaa todellinen turisti, sillä en oo kaiken stressin ja kiireiden keskeltä ehtinyt mitään matkavinkkejä tutkia. Tärkeempää olis kuitenkin alottaa tavaroiden pakkaus 

ja olla unohtamatta junalippuja!

L O M A !

Kun viime viikonloppuna näin torin laidalla vuosimarkkina -kyltin, ajattelin, että sinne tulee jotain joulumarkkinoiden tyyppisiä pipari ja kalakauppiaita ja glühwein kojuja. Maanantaina koin pienoisen yllätyksen töistä tullessa; musiikki pauhasi ja paikalle oli kuin tyhjästä ilmestynyt huvipuisto. Päätettiin tänään Rosan kanssa lähteä sinne kahville ja tsekkaamaan meininki. Kymmenen minuutin pyöriskelyn jälkeen olin ehtinyt moikkaamaan ainakin viittä päiväkodin lasta ja nähnyt vilaukselta ainakin puolet lisää. Sillä hetkellä tulin siihen tulokseen, ettei tää Nordhausen sittenkään vissiin mikään metropoli ole. Rosan kanssa jätettiin törmäilyautot ja pehmolelun pyydystyspelit suosiolla väliin ja keskityttiin olennaiseen: ruokaan! On taas kiva kun voi huoletta kotonakin leipoa suklaakakkua ja tietää että sitä ei tarvii syödä yksin koko seuraavaa viikkoa.

Tähän taloon tuli kertaheitolla kymmenkertaisesti lisää energiaa, kun Rosa matkalaukkuineen astui eilen ovesta sisään. Oon istunut tänään lähes koko päivän sen huoneessa ja ei olla vielä ehditty edes puoliväliin kuulumisten kertomisessa. Näyttää siis siltä, että viimiset pari viikkoa menee nopeasti. Joskin tänään töissä oli katastrofi, ja olin jo turhautuneena valmis paiskaamaan oven kiinni ja jättämään sen kirkuvan kakaralauman sinne yksin tappamaan toisiaan. On siellä joskus ennenkin ollut huonoja päiviä, mutta toivottavasti tämän huonompaa ei enää ehdi tulla. Puolen päivän jälkeen mun äänestä ei ollut enää pihaustakaan jäljellä. Oli yritetty niin hyvällä kuin pahallakin, uhkaamalla, kiristämällä ja lahjonnalla. Siinä sitä tuntee itsensä vähän avuttomaksi kun ei saa kahta 4-vuotiasta poikaa kuriin, eikä tästä enää kehtaa saksan kieltäkään syyttää. Tuntuu siis siltä, että tää neljän päivän viikonloppu tuli tosiaan tarpeeseen.

Huomenna on ihana löhöilypäivä ja loppuviikoksi kutsuu Praha! Toivottavasti se on niin hieno paikka mitä oon kuullutkin. Aurinkoa ja lämpöä sinne on sentään luvattu, niin ehkä se vähän edesauttaa asiaa! 

Suklaaomena kiittää, kuittaa ja kömpii nukkumaan! Ciao!

Das erste Bier !

Saksan kotona ollaan! Elämäni ekan turbulenssilennon seuraukseni olin puolikuurona kaksi päivää, ja kärsin yhä korvien kummasta narinasta. Musta ei ainakaan koskaan tuu lentoemäntää! Sen lisäksi meinasin myöhästyä Berliinissä junasta, mutta loppuen lopuksi olin jo puolenyön aikoihin takaisin kotona. Ja koska tietysti olin missannut viimisen ratikan kahdella minuutilla, jouduin kävelemään yksin siellä yön pimeydessä sen kolmisen kilometriä kotiin.

Eilen vietettiin iltaa ensin lasagnen ja porkkanakakun merkeissä, ja sen jälkeen miespuolisia miellyttääksemme siirryttiin koko porukalla pubiin jalkapalloa katsomaan. Suomen kotikatsomot taitaa kuitenkin hävitä vielä ainakin kuus nolla näille saksalaisille kannattajille. Me vähän erotuttiin joukosta, sillä ei ollu mitään lippuja tai tunnusvärejä tajuttu pukea (tosin me tytöt ripustettiin keittiöön iso Saksan lippu kun luultiin että EM kisat on jo alkanu :D). Opittiin kuitenkin Lauran, Silvijan ja Katen kanssa, että koko muu saksa on Bayeria vastaan, ja BVB on Dortmundin lyhenne, eikä Bayerin, joten siksi kannustettiin aluksi väärää joukkuettakin, hah! Muuta huomionarvoista illassa oli se, että tilasin elämäni ensimmäistä kertaa kaljan ja sain sen siinä puolentoista tunnin aikana jopa juotua! Saattaa kuitenkin makukokemuksen perusteella jäädä viimeiseksi kerraksi..

Tänään on taas sunnuntai joka tarkoittaa panic attackia huomisesta työpäivästä sillä mun pitäis todellakin alottaa maailman ympärysmatka -projekti lasten kanssa. Miksi lupauduin siihenkin hommaan, tai oikeestaaan miksi aikoinaan sain moisen hölmön ja työtävaativan idean, ärr! Sen lisäksi tänään on urakoitava imurin ja mopin varressa, sillä maailman ihastuttavin Espanjatar Rosa tulee vihdoin takasin, ja se tarkoittaa väkisinkin, että luvassa on parhaat kolme viimeistä viikkoa Saksan maankamaralla! :)

Nyt ei muuta kun HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ äitille, mummolle ja mummille!

♥ Emi

I'm coming home

Mun spotifyn soittolistalla on neljä biisiä, ja ne on soinut tässä parin tunnin ajan jokseenkin monta kertaa. Tanssin ympäri huonetta ja laulan lidlin vesipullo mikrofonina. Itken ja nauran vuorotellen. Matias epäilee mun mielenterveyttä ja tän luettuaan varmaan pari muutakin. Mun juna kohti Berliiniä lähtee aamulla 8.21 ja Suomen maaperälle saavun iltakuuteen mennessä. Tarviiko sitä edes ääneen sanoa, että olo on jänskempi ku lapsena joulupukkia odottaessa. Facebookin keskustelu väläyttelee vuorotellen hyvän loman toivotuksia ja kysymyksiä mikä päivän ehtisin tulla moikkaamaan. Olo on siis jokseenkin kaivattu!

Viime päivät on olleet sopivan ohjelmapitoisia, ettei ole kummemmin ehtinyt jännittää. On myöskin kätevää, että ympäristössä kokkaustaitoisia ystäviä, jotka kutsuvat mielellään päivälliselle; maanantaina syötiin intialaista ja eilen järjetön määrä itsetehtyjä tortilloita. Ja tänään vielä koko iltapäivä Silvijan kanssa lettuja. Kaverit on siis kivoja ja järjettömät ukkosella pidetyt puutarhajuhlat unohtumattomia!

Laukku oottaa lähes pakattuna. Mukana on vajaa kolkyt kiloa tavaraa, ja yleissilmäylyn perusteella tänne jää ainakin toinen mokoma. Ilmoitustaululle lisätty uusi muistutus; kenkien osto kielletty!!

Lentolippu, Berliinin metrokartta ja matkalaukun osoitetarra odottaa lipaston kulmalla. Nyt ei muutakun illan viimeinen biisi ja pikasuihkun kautta unille. Huomenna odottaa yli seitsemän kuukauden jälkeen oma sänky!  

♥ Emi

//I’m coming home, I’m coming home
Tell the World that I’m coming//

Hyvää vappua!

En ole puhaltanut yhtään ilmapalloa tai juonut lasillistakaan simaa. Munkkeja olisin tietysti voinut ostaa lähileipomosta, mutta sen sijaan ton 30 asteen helteen takia pitäydyin jätskissä.

Ilta näytti jo normaalilta perustylsältä kotilagailulta, kunnes eräs kaveri kysäisi spontaanisti jos tahtoisin lähteä pyöräileen tai jätskille tai tehdä jotain. Lenkistä tuli suunniteltua pidempi sillä kaikki vakiojäätelöpaikat olivat jo kaheksalta kiinni, mutta vihdoin löydettiin yksi supermarket ja päästiin asiaan! Käveltiin pitkin kaupunkia ja nappailtiin valokuvia. Puhuttiin kaikesta.. ampiaispesistä kaukosuhteisiin ja vapun vietosta politiikkaan. Hän kuuluu ihmisiin joka kiertänyt maailman varmaan kolmea eri kautta ympäri, tietää kaiken valokuvauksesta ja osaa kuulemma tehdä maailman parhainta suklaabanaania. Oon kieltämättä vähän kateellinen. Ilta alkoi hämärtyä ja oltiin oikaisemassa kotiin erään metsikön läpi, jossa yllätyttiin, sillä sinne oli pystytetty valtava konserttilava ja puoli kaupunkia oli kerääntynyt kuuntelemaan jotain vappukonserttia. Siellä oli tunnelma kun koivusaaren juhannusjuhlissa lapsena, cool!

oo nyt sillai vakavasti ja paikallas

Ihailen ihmisiä, joilla on aina jotain tilanteeseen sopivaa sanottavaa. Kun kerroin, että mulla on tosi omituinen olo tän kotiinlähdön suhteen, just kun täällä alkais kesä ja muutenkin on tottunut elämään täällä. Hän viittasi viisaasti Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiin, se on aika osuva!

"I take a part of you with me now and you won't get it back

And a part of me will stay here, you can keep it forever, dear"

Huh hellettä!

Nyt olisi neljän päivän vapaa eikä mitään tekosyytä olla lukematta vielä viimosia muistiinpanoja pääsykokeisiin, askartelematta yksi englannin materiaalikansio päiväkotiin, ja suunnittelematta maailman ympärysmatkaprojekti. Tämän kaiken tekisi varmasti kovin mielellään jos meillä olisi parveke, mutta tällä hetkellä grillaan itseäni keittiön ikkunalaudalla. Onhan se vähän sama asia. Naapurikin grillaa, tosin ei itseään eikä ikkunalaudalla vaan takapihan terassilla makkaraa. Voisin käydä kysymässä, että saanko liittyä seuraan.

museoratikka bongattu, ja koti pysäkki

Eilen illalla käytiin tarhatätien kanssa syömässä ja keilaamassa. Oli hauska tehdä jotain pitkästä aikaa, kun tää arki on tälläista kotona matelua. Naurettiin Susannen kanssa mahat kippurassa kun tädit tanssi seitkyt luvun hittien tahdissa ja hio kilpailutekniikoita. Susanne opetteli suomea ja miä join varmaan kaks litraa spritea illan aikana. Kun puolen yön kieppeissä tulin kotiin, niin meinasin syöksyä Olenan huoneeseen riemusta repeillen. Se oli siivonnu koko kämpän... just kun koko illan olin miettiny ettei tänään kiinnostais tarttua moppiin. Jotain hyvää tässä yhteisöasumisessa on. Olenalla on huomenna synttärit ja kummasteltiin tyttöjen kanssa kun se ei halua mitään juhlia. No ostettiin sille kuitenkin Nanan kanssa laulava kortti ja suklaata.

Tänään yhdessä paikallisessa Kneipessa olis joku hyvä kitaristi ja Susanne kutsui mut jo niitten kaveriporukan mukaan, heräsin kuitenkin aamulla ääni käheänä ja nenä vuotaen niin täytyi ilmoittaa että kitaristi vaihtuu nenäliinapakettiin ja kurkkukarkkeihin. Tässä on joku paha karma, sillä oon jo kahdesti aiemmin tullut kipeäksi kun mua on pyydetty johonkin iltaa viettämään. Nyt ei kyllä ole aikaa sairastella, ja siksi olen vitaminoinut itseäni tänään kaikin mahdollisin keinoin.

Tässä kirjotuksessa kaikkineen vierähti tunti ja sillä aikaa sain kivat toispuoleiset rusketusrajat, onneksi tämmöistä säätä luvattiin ensi viikoksikin niin voi huomenna istua toisinpäin. Tosin mulla tuskin on rusketuksesta pelkoa, luultavasti oon kotiintullessa hyvin punainen ja osittain palanut. Pitää vissiin ostaa jo aurinkorasvaa!

pee äs kuuden kuukauden jälkeen sain vihdoin spotifyn taisteltua tähän koneeseeni, ilta on pelastettu!

This is the life!

Kuulin tänään pitkästään aikaa kuntosalilla tuon otsikon kappaleen, siitä muistui mieleen se maaliskuinen aamu Hampurissa kun oottelin Maijaa ja kiertelin pitkin kaupunkia. Törmäsin sattumalta Rock die Strasse- katusoittelijoihin, jäin aikani kuluksi kuuntelemaan niitä seuranani varmaa vajaa sata kanssakuuntelijaa. Lähes jokainen kävi heittämässä kolikoita kitarakoteloon ja ottamassa esitelappusen. Paitsi minä! Olis pitäny! Sillä vaikka Amy Macdonaldkin youtubessa on ihan ok, oli se katulaulaja nainen paljon parempi. Harmi, ettei siitä löydy tänne mitään youtube versiota.

Salilta kotiin tullessa lauleskelin tuota biisiä ja talutin pyörää tarkotuksella koko matkan, sillä halusin nauttia raikkaasta kevät ilmasta ja lintujen laulusta. Tai oikeestaan siitä onnellisuuden tunteesta joka veti väkisinkin suunpielet hymyyn ja sai mut naureskelemaan itekseni. (mahdoin näyttää todella fiksulta ohikulkijoiden mielestä!)

Laskeskelin aamulla, että jäljellä on 15 työpäivää ja tunsin palan kurkussa, mihin ne kaikki sadat aamut on hävinny, eihän tän vielä kuulu loppua! Motivoiduin kummasti ja päätin että nää viimeiset päivät oon lapsia varten. Silittelen vaikka jokaisen kolmevuotiaani päiväunille jos ne sitä pyytää, kerron niin monta unitarinaa kun ne tahtoo kuulla ja askartelen sisiliskoja yhäkin vaikka joka päivä, jos joku on taas vanhan liskonsa jo hukannut. Lupasin itselleni olla räjähtämättä sille joka kaataa teet pöytäliinalle tai ei muista pestä käsiä vessassa käynnin jälkeen. Sekin saakoon anteeksi joka unohtaa hakea unilelun ajoissa sänkyyn tai hajottaa vahingossa mun rakentaman hienoimman legoautotallin. Tällä hetkellä pääsykokeista huolimatta suurin huoleni on se, että miten selviän aikanaan siitä vikasta työpäivästä vuotamatta kuiviin. Pyysin jo nätisti, ettei mulle järjestetä mitään kunnollisia läksiäisiä ja lapsille ei mainosteta mun lähtöä mitenkään etukäteen ku ne tulis kuitenkin kyseleen kaikkea siihen liittyvää. Ja onhan se nyt vähän noloa pillittää pienten lasten edessä, varsinkin kun suurin osa ei tajua että mikä mulla on hätänä. Meinasin jo eilen purskahtaa itkuun kesken englannin tunnin, kun yksi tytöistä kysyi, että kuinka pitkään oon täällä, kerrottuani että vielä kuukauden niin koko ryhmä ryntäsi halaamaan, kertomaan oon että koska oon kaikkein paras englannin ope niin enkö vois jäädä vielä pidemmäksi aikaa! Harmi, ettei se ole ihan niin yksinkertaista.

Amy Macdonald soi viidettätoista kertaa, oon syöny ainakin puoli litraa jäätelöä yhdellä istumalla ja ulkona on kaunis auringonlasku. Nyt pyyhin silmistä taas kerran ne haikeuskyyneleet, ja muistutan itseäni, että kuukausi on pitkä aika! 

April, April, Der weisst nicht was der will!

Jos säätä mietitään niin otsikko pitänee hyvin paikkansa. 24 tunnin aikana on satanu, paistanut, ollut pilvistä ja satanut rakeita. Kaikki tämä on vaihdellut kymmenen minuutin välein. Tänään töistä kotiin tullessa meinasin jäätyä tuulitakilla ja kahdella neuleella. Tuntia myöhemmin takasin töihin Dienstberatungia (öhhmm.. kuukausittainen suunnittelupalaveri) varten kävellessäni tarkenin t-paidalla, olin kuitenkin pukenut talvitakin päälle kun aiemmin oli kylmä. Kun kokous oli parin tunnin päästä loppu satoi vettä kaatamalla. Eilen illalla havahduin siihen kun ikkunalasiin ropisi lähes peukalonkynnen kokoisia rakeita. Nyt on taas kaunis ilta-auringonrusko!

Tulin kirjoittamaan tätä maanantain tietokonekiellosta huolimatta. Ikuistin häpeällisen tilanteen jossa söin iltapalaksi kaksi purkkia jugurttia. En muista, että oisin ikinä ennen tehnyt moista. Ja okei tällä kertaakaan kyseessä ei ollut jugurtti, sillä erehdyin katsomaan lemppari "jugurttini" purkin kylkeä ja siinä luki, että kyseessä on tuorejuusto valmiste; hmm... mustikan ja persikan makuinen. Ehkä juuri sen takia sen on parasta "jugurttia", jollaista Suomesta ei saa.

Fruit King!

Työviikko alkoi taas mukavasti, kunnes sain omituista kohtelua eräältä tarhatädiltä ja muutuin taas ylivarovaiseksi ja sisäisesti kiukkuiseksi. Eilen illalla sain itekseni täällä jonkun älyttömän raivokohtauksen ihan naurettavasta asiasta, vaikka aamupäivän olin tanssahdellut pitkin kämppää onneni kukkukoilla. oon huomannu itsessäni muitakin maanis-depressiivisiä oireita, tai sitten ne on jotain ennakkoreaktioita kotiintuloa varten. Miten siihen vois valmistautua, ruisleivän syömisellä oon alottanu jo totuttelun!

Muistin jopa aamulla herätessä, että tänään on Yrjönpäivä. Oon siis vielä ihan true partiolainen! (tosin oliko siitä epäilystäkään)

Du hast den Farbfilm vergessen!

Tulipa nostalgiset fiilikset kun löysin ton biisin jostain youtuben syöväreistä. Tuli mieleen se kun Lellen kanssa Sonnenalleeta lukiosta kateltiin, ja Simonen kanssa tota joskus aikoinaan autoillessa lauleskeltiin!

Olisin halunnut etsiän Sonnenalleen käsiini eilistä leffailtaa varten, mutta tuttuun tapaan ne vartin päikkärit vähän venähti ja heräsin kymmentä vaille kuusi ja tajusin, että kirjaston sulkeutumiseen on 10 minuuttia. Sinkosin siis lähes pää kolmantena jalkana kirjastoon ja kahdessa minuutissa nappasin kolme ekaksi käteentullutta elokuvaa ja vasta kotiin talsiessani luin takakannen tekstit. No se Aurinkokatu jäänee siis ens kertaan.

Eilen katsottiin porukalla Til Schweigerin joku hömppä rakkaustarina nimeltään Barfuss (paljain jaloin) ja tänään sitten Nanan kanssa spontaanisti Natsien vastaisesta propagandan levittämisestä kertova Sophie Scholl. Radek ja Kate torjuivat jälkimmäisen eilen sanomalla, että se on liian surullinen, ja sitä se tosiaan oli. Koskettavuudesta jotain kertoo se, ettei elokuvan loputtua ainakaan viiteen minuuttiin saatu Nanan kanssa sanaakaan suusta. Lopulta Nana rikkoi hiljaisuuden: "vääryyttä!", se totesi silmät kyynelissä. Sitäpä tosiaan. Itse mietin tota tositarinaa vielä pari tuntia myöhemmin ja pudotin muutaman kyyneleen levyn kannelle. Oltiin yhtä mieltä siitä, että tuon kaltaisia ihmisiä maailma tarvitsee ja turhaan ei ole näille Schollin sisaruksille jälkeenpäin kunniaa osoitettu!

No se tuosta elokuvapaasauksesta. Jännää muuten, että tänne blogiin löydetään kaikenlaisilla Saksalaisiin suosituksiin liittyvillä hakusanoilla, muun muassa ravintola, shoppailu ja pari kertaa jopa elokuva-aiheilla. Joten olkoon toi Sophie Scholl mun saksalaisena elokuvasuosituksena, onhan siinä nimittäin myös pala historiaa mukana! :)

Hyvää lauantai-iltaa (tai kohta kai jo yötä) Suomeen!

Tatü Tata!

Tiesittekö, että saksaksi paloauto ei suinkaan sano "pii-paa pii-paa", vaan "Ta-tüüü ta-taaa". Äskettäin kuntosalilta kotiin fillaroidessani tein empiiristä tutkimusta, että kumpi noista kuulostaa aidommalta. Sori Suomi, mutta mun on myönnettävä, että Saksa voitti tämän. Voin antaa teille ääninäytteen kun tuun kotiin! (johon on muuten 17 päivää enää!)

Oon taas vietelly laatuaikaa VAKAVA -materiaalin ja ajatuskarttojen kanssa. Ei oo enää yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat kun oon puoleks tunniks nukahtanu se vihkonen kädessä. Sen lisäksi mulla on menossa suklaalakko, ja pakottaakseni itseni aikaansaavaksi on tietokonekin lomalla ainakin pari päivää viikosta. Ja kamerassa on viime viikolta tasan kaksi kuvaa mun suomalaisesta sunnuntai aamusta kera aidon hesarin!

hesari ja ässämixit :)

No tosta keskitysleirimeiningistä huolimatta tänne kuuluu oikeesti hyvää. Oon jotenkin alkanu jo haikeeksi sen takia, että tätä lomailuvuotta ei kestä enää pitkään. Päiväkodissa saan kuulla päivittäin pyyntöjä, että voisinko jäädä ja vähän kurjaa kun lähdet. Täällä oon jotenkin oppinut nauttimaan pienistä hetkistä. Tällä viikolla muunmuassa  pienten lasten riemunkiljahduksista kesken jalkapallopelin, siitäkun kolme vuotias kiipeä mun syliin kesken sadun luvun, ja kun eskarilainen on muistaa viime kerralla opetellun englannin sanan vielä seuraavallakin viikolla. Kuitenkin se ketä tuun eniten kaipamaan on Susanne, ilman sitä, olisin varmaan ollut jo viis kuukautta kotona. Oon jo pari kertaa joutunu taktisesti vaihtamaan puheenaihetta ja pidättelemään kyyneleitä, kun se on alkanut synkisteleen mun lähtöä. No onneksi siihen on vielä tarpeeksi aikaa ja eihän Nordhausen maailman kartalta mihinkään katoa!

Mulla on vielä ruispaloja pakastimessa, niissä on tähän hätään riittävästi suomalaisuutta. Karjalanpiirakoita ja munavoita voisin laittaa tilaukseen Suomen visiittiä varten!

Joko nää on pakko heittää roskiin?

Nää on maailman mukavimmat kengät ja siksi oon viimiset pari vuotta ostanu niitä jopa varastoon, pahan päivän varalle. Säästelin viime kesän viimeisiä yksilöitä että ne pääsi vielä Saksaan mukaan. Syksyn lopulla ne oli jo aika huonossa kunnossa, mutta viimeistään nyt ne on tullu tiensä päähän. Nimittäin eilen kuntosalilta kotiin kävellessä, ihmettelin jalan kummaa tuuletusta ja huomasin, että pohjasta oli pala irti :/ Voi surku! (Voin kertoa, että yritin niitä joskus aiemmin jopa pikaliimata, muttei sekään toiminu..)

 

Tää oli vähän niinkun muistokirjotus näille yksilöille! Ja toisaalta kertoo mun päivän tasokkaasta ohjelmasta. Tämmöset kaikenlaiset hölmöt kenkien kuvailut ja tunnin siivousprojektit ja imurin korjausyritykset nimittäin haiskahtaa taas vähän pääsykoemateriaalin välttelyltä.

Kolmen päivän viikonloput vois ottaa tavaks, ja äitin tuomat ässä mixit on aina yhtä hyviä!

Enää kaks viikkoa ja kuus päivää!

Hupsis! Viikko turistioppaana ja tulkkina meni niin nopeesti, etten ehtiny iltaisin muutakun seuraavan päivän säätiedotuksen koneelta vilkaista. Nyt on äiti, isi, mummi ja vuokrattu Renault saateltu kohti Berliiniä, joten arki voi taas alkaa ( = pääskoemateriaali ja imurointi )

Vaikka sain iskän kanssa viikossa ainakin viis maailmansotaa aikaseksi ja ärsyynnyin siitä että niiden piti joka kulmasta ja auton ikkunasta napsia valokuvia, ja leikkiä turistia joka tilanteessa, oli kuitenkin haikeeta sanoa heipat ja lähettää ne takasin Suomeen. Luulin, että kasvaisin isoksi ja ahkeraksi tässä vajaassa vuodessa, mutta niin se vaan oli kivaa kun joku teki ruokaa, ja siivosi mun puolesta. Ehkä sitten seuraavassa elämässä!

Mietin etukäteen mitä tekemistä me oikeen keksitään täällä kuolleessa pikku kylässä, mutta oikeestaan paljon tehtiin ja paljon jäi vielä seuraavallekin visiitille. Missattiin muunmuassa hienon näköinen Seilbahn (kondoolihissi?) matka vuoren huipulle, Euroopan ainoa joku hieno kiviluola ja Hitlerin suurin asetehdas. Sen sijaan kierreltiin paripäivää Berliinin turistinahtävyyksiä, kirkkoja ja linnoja, ajeltiin pitkin Nordhausenin naapurikyliä, vierailtiin päiväkodissa ja eilen käytiin Kasselissa Simonea moikkaamassa. Kävelykilometrejä kertyi paljon, mutta vastapainoksi paljon tuli kyllä syötyäkin. Ja kun tähän vielä liitetään reilut 500 valokuvaa niin eiköhän hyvän loman tunnusmerkit tullu täytettyä, toivottavasti!

Mulla on jääkaappi täynnä ruokaa, pakastin täynnä ruispaloja. Luin jo tunnin ahkerasti pääsykokeisiin ja Suomen visiittiin on alle kolme viikkoa aikaa. Täällä on siis taas vaihteeksi kaikki okei!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Karfreitag

Pitkäperjantai! Nimensä mukaisesti pitkä(styttävä), sillä päivän ohjelma koostuu yllättäen pääsykoeopiskelusta, pyykinpesusta ja pakkailusta. Koko aamun oon tutkinu Berliinin U-bahn karttoja ja miettiny, että mitä kaikkea siellä pitäis näyttää äiskälle, iskälle ja mummille jotka päättivät tulla pääsiäisvisiitille tänne harmaaseen ja koleaan Saksaan. Miä kun luulin, että täällä olis kevät nii tietysti just ens viikoks on koko kuukauden vesisade sitten kerralla.

 Tää on taas niitä päiviä, kun tekis mieli kirjottaa pitkä miksi -lista asioista jotka ärsyttää, mutta positiivisesti ajateltuna, muistan että ei siellä Suomessakaan aina aurinko paistanu ja ihan yhtälailla toi pääsykoenivaska odottais lukemista kotona pöydä kulmalla. Ja sitä paitsi mulla on viikko lomaa töistä, nään huomenna pitkästä aikaa Emaa ja 28 päivää Suomen reissuun! Jeij! :)

Miksi pitkäperjantai on saksaksi Karfreitag?

Miksi mulla on kaikissa puolen vuoden aikana otetuissa kuvissa aina samat vaatteet päällä? 

 ♥ Emi

Warschau!

Oli aika kiva mesta! Harmi, että meillä oli käytännössä vaan kaks päivää aikaa kierrellä paikkoja, mutta pitihän jotain jättää seuraavaankin kertaan. Simone on kyllä huippu matkaseura! On helppoa kun toinen muistaa ulkoa kaikki 50 bussivuoroa ja strassenbahn -linjaa, me ei tarvittu kertaakaan karttaa ja se hoiti kaiken asioinnin sujuvasti puolaksi. Vikana päivänä minäkin opin vihdoin sen paikallisbussin numeron ja pitkän harjoittelun jälkeen kuulemma ihan ymmärrettävästi sanomaan hyvää päivää! (kiitos jää sitten myös ensi visiittiä odottamaan!)

Reissun miinuspuoliksi voisi laskea ainoastaan kymmenen tunnin junamatkat yhteen suuntaan, sekä älyttömän tuulen, joka kesti koko kolme päivää. Muuten reissu olikin pelkkää plussaa. 

turisti ?

Tällasta ne siellä syö, kyllä söisin miäki useemmin jos vaan joku kokkais!

Tommosia virpomisoksien näkösiä tekeleitä myytiin kirkkojen pihalla palmusunnuntaina. Noiden todellinen merkitys meni siinä puolankielisessä jumalanpalveluksessa vähän ohi, mutta sen verran mulle jälkeen päin selveni että pääsiäisenä ne kuuluu sitten polttaa. Mun oma tuskin siihen asti säilyy, sillä se vähän kärsi kotimatkalla, ja toiseks se haisee aivan hirveelle. En tiiä mitä myrkkyä tohon värjäykseen on käytetty..

pannukakku, mansikka, jäätelö, kermavaahto, suklaa-annos! ja Simone <3

näkymä meiän "majatalon" ikkunasta oli ihan hieno!

Harmi, ettei arki ole yhtä juhlaa, ja kotiin tullessa odotti postissa 200 sivuinen ylläri. No onneksi kohta alkaa "loma" niin ei ainakaan tuu tekemisen puutetta. Tänne iski sitä paitsi joku takatalvi ja kylmyys. Eipähän tarvii uloskaan suunnata jäätymään!

Sen sijaan voi kietoutua viltin alle ja syödä vähän lisää jätskiä. 

Ei se elämä oikeesti niin kurjaa olekaan!

♥ Emi

Samalta viivalta!

Tämä matkakertomukseksi tarkoitettu blogi alkaa uhkaavasti muuttua pääsykoekriiseilyksi! No toisaalta siitä mun arki on viime päivät koostunut.

Materiaalin nimi on vähän hölmösti Samalta viivalta. Tulin nimittäin miettineeksi muun muassa sitä etten todellakaan taida olla muiden hakijoiden kanssa samalla viivalla. Ei olisi pitänyt löytää netin keskustelupalstoilta niitä kanssapänttääjiä jotka kertoivat ensimmäisenä kahtena päivänä lukeneensa koko vajaan 200 sivun materiaalinivaskan kahteen kertaan läpi. Omani kun ei ole vielä tänne asti päätynyt ja olen koittanut epätoivoisesti tietokoneen näytöltä tunti kerrallaan takoa tuota yli-ihmisille tarkoitettua psykologiaa pieneen tyhmään päähäni. Täytyy vaan toivoa, että tunnen itse oman lukutekniikkani parhaiten ja hiljaa hyvä tulee.

Päivän aikaansaannoksina viisi sivua muistiinpanoja, yksi loppuunkäytetty kynä ja kipeytynyt ranne.

Tämän kirjoituksen julkaistua huijjaan itseni hunajabanaanijugurtilla lukemaan vielä pari sivua kasvatuksen vaikutuksesta nuoren väkivaltaisuuteen, sitten suljen koneen ja alan pakkaamaan! Huomenna nimittäin kutsuu Varsova, Simone ja se yhdeksän tunnin junamatka.

Tulin siis lähinnä kertomaan, että oon vielä toistaiseksi elossa, mutta hiljenen taas keskiviikkoon asti!

DOBRANOC! alias hyvää yötä!

P.S Hyvän yön toivotuksesta puheenollen haluan jakaa kanssanne pienen päiväkotikuulumisen. Nimittäin tänään silittelin erästä pientä tyttöä päiväunille. Se nosti yhtäkkiä peittoa ja kuiskasi. Komm auch mitschlafen. Se siis kutsui mut päiväunille oman peittonsa alle ja sen vaaleanpunainen unipupu antoi mulle hyvänyönpusunkin. On ne vaa nii sulosia!