This is the life!

Kuulin tänään pitkästään aikaa kuntosalilla tuon otsikon kappaleen, siitä muistui mieleen se maaliskuinen aamu Hampurissa kun oottelin Maijaa ja kiertelin pitkin kaupunkia. Törmäsin sattumalta Rock die Strasse- katusoittelijoihin, jäin aikani kuluksi kuuntelemaan niitä seuranani varmaa vajaa sata kanssakuuntelijaa. Lähes jokainen kävi heittämässä kolikoita kitarakoteloon ja ottamassa esitelappusen. Paitsi minä! Olis pitäny! Sillä vaikka Amy Macdonaldkin youtubessa on ihan ok, oli se katulaulaja nainen paljon parempi. Harmi, ettei siitä löydy tänne mitään youtube versiota.

Salilta kotiin tullessa lauleskelin tuota biisiä ja talutin pyörää tarkotuksella koko matkan, sillä halusin nauttia raikkaasta kevät ilmasta ja lintujen laulusta. Tai oikeestaan siitä onnellisuuden tunteesta joka veti väkisinkin suunpielet hymyyn ja sai mut naureskelemaan itekseni. (mahdoin näyttää todella fiksulta ohikulkijoiden mielestä!)

Laskeskelin aamulla, että jäljellä on 15 työpäivää ja tunsin palan kurkussa, mihin ne kaikki sadat aamut on hävinny, eihän tän vielä kuulu loppua! Motivoiduin kummasti ja päätin että nää viimeiset päivät oon lapsia varten. Silittelen vaikka jokaisen kolmevuotiaani päiväunille jos ne sitä pyytää, kerron niin monta unitarinaa kun ne tahtoo kuulla ja askartelen sisiliskoja yhäkin vaikka joka päivä, jos joku on taas vanhan liskonsa jo hukannut. Lupasin itselleni olla räjähtämättä sille joka kaataa teet pöytäliinalle tai ei muista pestä käsiä vessassa käynnin jälkeen. Sekin saakoon anteeksi joka unohtaa hakea unilelun ajoissa sänkyyn tai hajottaa vahingossa mun rakentaman hienoimman legoautotallin. Tällä hetkellä pääsykokeista huolimatta suurin huoleni on se, että miten selviän aikanaan siitä vikasta työpäivästä vuotamatta kuiviin. Pyysin jo nätisti, ettei mulle järjestetä mitään kunnollisia läksiäisiä ja lapsille ei mainosteta mun lähtöä mitenkään etukäteen ku ne tulis kuitenkin kyseleen kaikkea siihen liittyvää. Ja onhan se nyt vähän noloa pillittää pienten lasten edessä, varsinkin kun suurin osa ei tajua että mikä mulla on hätänä. Meinasin jo eilen purskahtaa itkuun kesken englannin tunnin, kun yksi tytöistä kysyi, että kuinka pitkään oon täällä, kerrottuani että vielä kuukauden niin koko ryhmä ryntäsi halaamaan, kertomaan oon että koska oon kaikkein paras englannin ope niin enkö vois jäädä vielä pidemmäksi aikaa! Harmi, ettei se ole ihan niin yksinkertaista.

Amy Macdonald soi viidettätoista kertaa, oon syöny ainakin puoli litraa jäätelöä yhdellä istumalla ja ulkona on kaunis auringonlasku. Nyt pyyhin silmistä taas kerran ne haikeuskyyneleet, ja muistutan itseäni, että kuukausi on pitkä aika!