Se oli surullinen päivä

Miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään? Varmaan juuri siltä miltä musta tällä hetkellä tuntuu. Kolmen tunnin yöunien ja kuuden tunnin itkumaratonin jälkeen, tunnen olevani lopussa. En tiedä mistä aijon kerätä voimanrippeet, ja pakata matkalaukun ainakin kokeilumielessä. Onneksi toin töistä jo etukäteen yhden pahvilaatikon, sen varalta, että joudun lähettämään jotain postitse.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin viimeisestä työpäivästä hengissä. Olin jo etukäteen kaavaillut siitä tulevan surullinen mutta en muista pitkään aikaan itkeneeni niin kovasti, että tunnen pyörtyväni. Selitä siinä samassa sitten pienille kolme vuotiaille, jotka huolissaan tulee halaamaan ja lohduttelemaan, että oon vaan surullinen, mutta mulla ei oo mitään hätää. Niin paljon kauniita sanoja, kortteja ja kirjoituksia en oo tainnut koskaan saada. En tiedä pystynkö ikinä lukemaan lahjaksi saatua tarhatätien lemppariresepteistä ja valokuvista koottua muistokirjaa purskahtamatta itkuun. En ainakaan täällä!

Pyöräilin pitkin kaupunkia tänään, ostin junalipun ja kävin hakemassa parit todistukset toimistolta. Mietin kaikkea, koko vuotta täällä ja sitä miten hyvä se on ollut. Usein vähän liian hyvä ollakseen totta. Kun päiväkodin ovensuusta vilkutin kotiinlähtiessäni lapsille, huusi yksi pojista mun perääni: "Emilia älä unohda meitä koskaan!" ...En koskaan, se on ihan varma! :)

Lähettäkää voimahali, tällä hetkellä se tulisi tarpeeseen!

...Ich will dich wiedersehen, wiedersehen.
Auf Wiedersehen! Es war, es war so schön!