Tyhjää

...autiota


...hiljaista


...nuhaista

Sellaista kuuluu tänne. Aamulla saateltiin Rosa juna-asemalle, tunnelma oli vaivautunu, kun kaikki yritti pidätellä kyyneleitä. Halailtiin ja sovittiin jo mahdollisia kyläilyviikonloppuja. Junan tullessa sanottiin nopeesti heipat, kaikilla oli semmonen hölmö tekohymy naamalla. Kuitenkin kun junasta näkyi enää perävalot, katottiin Nanan kanssa toisiamme ja purskahdettiin itkuun.

Tulin kotiin, keitin teetä ja avasin telkkarin. Ei olis pitäny. Sieltä tuli Spongebob (Paavo pesusieni) ja purskahdin taas itkuun. Katottiin sitä aina tylsinä iltoina yhdessä ja syötiin pipareita. Sen lisäksi, että oon nuhan takia fyysisesti niin voimaton, tuntuu että kaikki tän kodin positiivinen energia lähti Rosan mukana Müncheniin. Nään vaan valkoset seinät ja ne kaatuu kohta niskaan. Onnekseni tajusin, että oon seuraava joka lähtee kotiin. En kestäisi enää yksiäkään jäähyväisiä.

No kaikki hyvä loppuu aikanaan. 

siellä se ny matkustaa uusiin tuuliin...

 Huomenna on kuitenkin luvassa jotain jännää.. nimittäin aion ekaa kertaa suunnata lääkäriin täällä Saksassa! Nuha ja yskä on yltynyt semmoseksi ettei tässä kyllä töihin kykene. Onneksi eiliseltä Family dinneriltä jäi niin paljon ruokaa, että selviän sillä varmaan koko ens viikon.

Tän kaiken takia mulla on tänään koti-ikävä -päivä ...pitkästä aikaa!

//Und das wissen wir beide - wissen wir beide, ganz genau.
Erst lässt man sich treiben, dann schaut man sich um und es hört einfach auf.// Tim Benzko