Tschüss Deutschland!

Vaatteet on pakattu vacuumbeuteleihin (tyhjiöpusseihin?) ja muu sälä odottaa siisteissä kasoissa ikkunalaudalla. Matkalaukku näyttää minimaaliselta ton tavararöykkiön vieressä, mutta en luovuta. Oon hyvä pakkaaja!

Kaikki virallisuudet on hoidettu ja läksiäiset juhlittu. Susannen kortti on odottanut viikon puhtaaksi kirjoitusta, mutta se tuntuu yhäkin ylitse pääsettömältä urakalta. Lupasin leikata vielä Rosan ja Olenan hiukset tänään. Sen lisäksi muutama minimaalinen askarteluprojekti ja huoneen imurointi odottaa tekijää. Täällä on autiota, Oon tyhjentäny seinät kuvista ja korteista. Tunnelma on vähän niinkun ekana lokakuun aamuna aikoinaan. Ulkona sataa vettä kaatamalla, ja sisällä tekis mieli laittaa lämmitys päälle. Sopii hyvin tunnelmaan...

Huomenaamulla vielä viiminen visiitti päiväkotiin, ja sitten hyppään tavaroineni ensin junaan Eman luo Berliiniin, josta iltamyöhällä starttaan kohti koti Suomea. Niistä 244 päivästä Saksassa on yksi puolikas jäljellä. Joku sanoi mulle eilen, että jokainen päivä on uusi seikkailu. Niin se kai pitää ajatellakin.

ich werde euch vermissen <3

 Voin melkein toivottaa, että huomiseen Suomi. On kiva tulla kotiin!

♥ Emi

Se oli surullinen päivä

Miltä tuntuu, kun ei tunnu miltään? Varmaan juuri siltä miltä musta tällä hetkellä tuntuu. Kolmen tunnin yöunien ja kuuden tunnin itkumaratonin jälkeen, tunnen olevani lopussa. En tiedä mistä aijon kerätä voimanrippeet, ja pakata matkalaukun ainakin kokeilumielessä. Onneksi toin töistä jo etukäteen yhden pahvilaatikon, sen varalta, että joudun lähettämään jotain postitse.

Kuin ihmeen kaupalla selvisin viimeisestä työpäivästä hengissä. Olin jo etukäteen kaavaillut siitä tulevan surullinen mutta en muista pitkään aikaan itkeneeni niin kovasti, että tunnen pyörtyväni. Selitä siinä samassa sitten pienille kolme vuotiaille, jotka huolissaan tulee halaamaan ja lohduttelemaan, että oon vaan surullinen, mutta mulla ei oo mitään hätää. Niin paljon kauniita sanoja, kortteja ja kirjoituksia en oo tainnut koskaan saada. En tiedä pystynkö ikinä lukemaan lahjaksi saatua tarhatätien lemppariresepteistä ja valokuvista koottua muistokirjaa purskahtamatta itkuun. En ainakaan täällä!

Pyöräilin pitkin kaupunkia tänään, ostin junalipun ja kävin hakemassa parit todistukset toimistolta. Mietin kaikkea, koko vuotta täällä ja sitä miten hyvä se on ollut. Usein vähän liian hyvä ollakseen totta. Kun päiväkodin ovensuusta vilkutin kotiinlähtiessäni lapsille, huusi yksi pojista mun perääni: "Emilia älä unohda meitä koskaan!" ...En koskaan, se on ihan varma! :)

Lähettäkää voimahali, tällä hetkellä se tulisi tarpeeseen!

...Ich will dich wiedersehen, wiedersehen.
Auf Wiedersehen! Es war, es war so schön!