Isänpäivä!

Jäätelökahvilat on mun saksalainen heikkous. Mitenkään Kouvolan Caminitoa sen yhen vierailukerran perusteella väheksymättä, on täällä tarjolla aikamoiset valikoimat kaikenlaisia variaatioita. Ja aaw nää hinnat Suomeen verrattuna.. Lähdettiin tänään siis porukalla jälkkärijäätelöille tohon melkein kulman taakse. Viiden minuutin matkalla tavattiin jos minkälaisia juhlijoita. Tänään on nimittäin isänpäivä. Saksassa se ei vaan kummasti tarkoita mitään äitienpäivään verrattavissa olevaa perhejuhlaa, vaan pikemminkin isien vapaapäivää kotiarjesta. Tapana on lähteä kaveriporukan kanssa vaellukselle mukana kori kaljaa. Toivottavasti iskät kuitenkin ees vähän arvostaa niitä lasten pikkukätösin askarreltuja paketteja ja kortteja.

ja tää oli nimellä pieni annos!

Huomen aamulla oli neljältä herätys ja viideltä starttaa meidän nelikon matka kohti Prahaa. Oon tällä kertaa todellinen turisti, sillä en oo kaiken stressin ja kiireiden keskeltä ehtinyt mitään matkavinkkejä tutkia. Tärkeempää olis kuitenkin alottaa tavaroiden pakkaus 

ja olla unohtamatta junalippuja!

L O M A !

Kun viime viikonloppuna näin torin laidalla vuosimarkkina -kyltin, ajattelin, että sinne tulee jotain joulumarkkinoiden tyyppisiä pipari ja kalakauppiaita ja glühwein kojuja. Maanantaina koin pienoisen yllätyksen töistä tullessa; musiikki pauhasi ja paikalle oli kuin tyhjästä ilmestynyt huvipuisto. Päätettiin tänään Rosan kanssa lähteä sinne kahville ja tsekkaamaan meininki. Kymmenen minuutin pyöriskelyn jälkeen olin ehtinyt moikkaamaan ainakin viittä päiväkodin lasta ja nähnyt vilaukselta ainakin puolet lisää. Sillä hetkellä tulin siihen tulokseen, ettei tää Nordhausen sittenkään vissiin mikään metropoli ole. Rosan kanssa jätettiin törmäilyautot ja pehmolelun pyydystyspelit suosiolla väliin ja keskityttiin olennaiseen: ruokaan! On taas kiva kun voi huoletta kotonakin leipoa suklaakakkua ja tietää että sitä ei tarvii syödä yksin koko seuraavaa viikkoa.

Tähän taloon tuli kertaheitolla kymmenkertaisesti lisää energiaa, kun Rosa matkalaukkuineen astui eilen ovesta sisään. Oon istunut tänään lähes koko päivän sen huoneessa ja ei olla vielä ehditty edes puoliväliin kuulumisten kertomisessa. Näyttää siis siltä, että viimiset pari viikkoa menee nopeasti. Joskin tänään töissä oli katastrofi, ja olin jo turhautuneena valmis paiskaamaan oven kiinni ja jättämään sen kirkuvan kakaralauman sinne yksin tappamaan toisiaan. On siellä joskus ennenkin ollut huonoja päiviä, mutta toivottavasti tämän huonompaa ei enää ehdi tulla. Puolen päivän jälkeen mun äänestä ei ollut enää pihaustakaan jäljellä. Oli yritetty niin hyvällä kuin pahallakin, uhkaamalla, kiristämällä ja lahjonnalla. Siinä sitä tuntee itsensä vähän avuttomaksi kun ei saa kahta 4-vuotiasta poikaa kuriin, eikä tästä enää kehtaa saksan kieltäkään syyttää. Tuntuu siis siltä, että tää neljän päivän viikonloppu tuli tosiaan tarpeeseen.

Huomenna on ihana löhöilypäivä ja loppuviikoksi kutsuu Praha! Toivottavasti se on niin hieno paikka mitä oon kuullutkin. Aurinkoa ja lämpöä sinne on sentään luvattu, niin ehkä se vähän edesauttaa asiaa! 

Suklaaomena kiittää, kuittaa ja kömpii nukkumaan! Ciao!

Das erste Bier !

Saksan kotona ollaan! Elämäni ekan turbulenssilennon seuraukseni olin puolikuurona kaksi päivää, ja kärsin yhä korvien kummasta narinasta. Musta ei ainakaan koskaan tuu lentoemäntää! Sen lisäksi meinasin myöhästyä Berliinissä junasta, mutta loppuen lopuksi olin jo puolenyön aikoihin takaisin kotona. Ja koska tietysti olin missannut viimisen ratikan kahdella minuutilla, jouduin kävelemään yksin siellä yön pimeydessä sen kolmisen kilometriä kotiin.

Eilen vietettiin iltaa ensin lasagnen ja porkkanakakun merkeissä, ja sen jälkeen miespuolisia miellyttääksemme siirryttiin koko porukalla pubiin jalkapalloa katsomaan. Suomen kotikatsomot taitaa kuitenkin hävitä vielä ainakin kuus nolla näille saksalaisille kannattajille. Me vähän erotuttiin joukosta, sillä ei ollu mitään lippuja tai tunnusvärejä tajuttu pukea (tosin me tytöt ripustettiin keittiöön iso Saksan lippu kun luultiin että EM kisat on jo alkanu :D). Opittiin kuitenkin Lauran, Silvijan ja Katen kanssa, että koko muu saksa on Bayeria vastaan, ja BVB on Dortmundin lyhenne, eikä Bayerin, joten siksi kannustettiin aluksi väärää joukkuettakin, hah! Muuta huomionarvoista illassa oli se, että tilasin elämäni ensimmäistä kertaa kaljan ja sain sen siinä puolentoista tunnin aikana jopa juotua! Saattaa kuitenkin makukokemuksen perusteella jäädä viimeiseksi kerraksi..

Tänään on taas sunnuntai joka tarkoittaa panic attackia huomisesta työpäivästä sillä mun pitäis todellakin alottaa maailman ympärysmatka -projekti lasten kanssa. Miksi lupauduin siihenkin hommaan, tai oikeestaaan miksi aikoinaan sain moisen hölmön ja työtävaativan idean, ärr! Sen lisäksi tänään on urakoitava imurin ja mopin varressa, sillä maailman ihastuttavin Espanjatar Rosa tulee vihdoin takasin, ja se tarkoittaa väkisinkin, että luvassa on parhaat kolme viimeistä viikkoa Saksan maankamaralla! :)

Nyt ei muuta kun HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ äitille, mummolle ja mummille!

♥ Emi

I'm coming home

Mun spotifyn soittolistalla on neljä biisiä, ja ne on soinut tässä parin tunnin ajan jokseenkin monta kertaa. Tanssin ympäri huonetta ja laulan lidlin vesipullo mikrofonina. Itken ja nauran vuorotellen. Matias epäilee mun mielenterveyttä ja tän luettuaan varmaan pari muutakin. Mun juna kohti Berliiniä lähtee aamulla 8.21 ja Suomen maaperälle saavun iltakuuteen mennessä. Tarviiko sitä edes ääneen sanoa, että olo on jänskempi ku lapsena joulupukkia odottaessa. Facebookin keskustelu väläyttelee vuorotellen hyvän loman toivotuksia ja kysymyksiä mikä päivän ehtisin tulla moikkaamaan. Olo on siis jokseenkin kaivattu!

Viime päivät on olleet sopivan ohjelmapitoisia, ettei ole kummemmin ehtinyt jännittää. On myöskin kätevää, että ympäristössä kokkaustaitoisia ystäviä, jotka kutsuvat mielellään päivälliselle; maanantaina syötiin intialaista ja eilen järjetön määrä itsetehtyjä tortilloita. Ja tänään vielä koko iltapäivä Silvijan kanssa lettuja. Kaverit on siis kivoja ja järjettömät ukkosella pidetyt puutarhajuhlat unohtumattomia!

Laukku oottaa lähes pakattuna. Mukana on vajaa kolkyt kiloa tavaraa, ja yleissilmäylyn perusteella tänne jää ainakin toinen mokoma. Ilmoitustaululle lisätty uusi muistutus; kenkien osto kielletty!!

Lentolippu, Berliinin metrokartta ja matkalaukun osoitetarra odottaa lipaston kulmalla. Nyt ei muutakun illan viimeinen biisi ja pikasuihkun kautta unille. Huomenna odottaa yli seitsemän kuukauden jälkeen oma sänky!  

♥ Emi

//I’m coming home, I’m coming home
Tell the World that I’m coming//

Hyvää vappua!

En ole puhaltanut yhtään ilmapalloa tai juonut lasillistakaan simaa. Munkkeja olisin tietysti voinut ostaa lähileipomosta, mutta sen sijaan ton 30 asteen helteen takia pitäydyin jätskissä.

Ilta näytti jo normaalilta perustylsältä kotilagailulta, kunnes eräs kaveri kysäisi spontaanisti jos tahtoisin lähteä pyöräileen tai jätskille tai tehdä jotain. Lenkistä tuli suunniteltua pidempi sillä kaikki vakiojäätelöpaikat olivat jo kaheksalta kiinni, mutta vihdoin löydettiin yksi supermarket ja päästiin asiaan! Käveltiin pitkin kaupunkia ja nappailtiin valokuvia. Puhuttiin kaikesta.. ampiaispesistä kaukosuhteisiin ja vapun vietosta politiikkaan. Hän kuuluu ihmisiin joka kiertänyt maailman varmaan kolmea eri kautta ympäri, tietää kaiken valokuvauksesta ja osaa kuulemma tehdä maailman parhainta suklaabanaania. Oon kieltämättä vähän kateellinen. Ilta alkoi hämärtyä ja oltiin oikaisemassa kotiin erään metsikön läpi, jossa yllätyttiin, sillä sinne oli pystytetty valtava konserttilava ja puoli kaupunkia oli kerääntynyt kuuntelemaan jotain vappukonserttia. Siellä oli tunnelma kun koivusaaren juhannusjuhlissa lapsena, cool!

oo nyt sillai vakavasti ja paikallas

Ihailen ihmisiä, joilla on aina jotain tilanteeseen sopivaa sanottavaa. Kun kerroin, että mulla on tosi omituinen olo tän kotiinlähdön suhteen, just kun täällä alkais kesä ja muutenkin on tottunut elämään täällä. Hän viittasi viisaasti Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiin, se on aika osuva!

"I take a part of you with me now and you won't get it back

And a part of me will stay here, you can keep it forever, dear"

Huh hellettä!

Nyt olisi neljän päivän vapaa eikä mitään tekosyytä olla lukematta vielä viimosia muistiinpanoja pääsykokeisiin, askartelematta yksi englannin materiaalikansio päiväkotiin, ja suunnittelematta maailman ympärysmatkaprojekti. Tämän kaiken tekisi varmasti kovin mielellään jos meillä olisi parveke, mutta tällä hetkellä grillaan itseäni keittiön ikkunalaudalla. Onhan se vähän sama asia. Naapurikin grillaa, tosin ei itseään eikä ikkunalaudalla vaan takapihan terassilla makkaraa. Voisin käydä kysymässä, että saanko liittyä seuraan.

museoratikka bongattu, ja koti pysäkki

Eilen illalla käytiin tarhatätien kanssa syömässä ja keilaamassa. Oli hauska tehdä jotain pitkästä aikaa, kun tää arki on tälläista kotona matelua. Naurettiin Susannen kanssa mahat kippurassa kun tädit tanssi seitkyt luvun hittien tahdissa ja hio kilpailutekniikoita. Susanne opetteli suomea ja miä join varmaan kaks litraa spritea illan aikana. Kun puolen yön kieppeissä tulin kotiin, niin meinasin syöksyä Olenan huoneeseen riemusta repeillen. Se oli siivonnu koko kämpän... just kun koko illan olin miettiny ettei tänään kiinnostais tarttua moppiin. Jotain hyvää tässä yhteisöasumisessa on. Olenalla on huomenna synttärit ja kummasteltiin tyttöjen kanssa kun se ei halua mitään juhlia. No ostettiin sille kuitenkin Nanan kanssa laulava kortti ja suklaata.

Tänään yhdessä paikallisessa Kneipessa olis joku hyvä kitaristi ja Susanne kutsui mut jo niitten kaveriporukan mukaan, heräsin kuitenkin aamulla ääni käheänä ja nenä vuotaen niin täytyi ilmoittaa että kitaristi vaihtuu nenäliinapakettiin ja kurkkukarkkeihin. Tässä on joku paha karma, sillä oon jo kahdesti aiemmin tullut kipeäksi kun mua on pyydetty johonkin iltaa viettämään. Nyt ei kyllä ole aikaa sairastella, ja siksi olen vitaminoinut itseäni tänään kaikin mahdollisin keinoin.

Tässä kirjotuksessa kaikkineen vierähti tunti ja sillä aikaa sain kivat toispuoleiset rusketusrajat, onneksi tämmöistä säätä luvattiin ensi viikoksikin niin voi huomenna istua toisinpäin. Tosin mulla tuskin on rusketuksesta pelkoa, luultavasti oon kotiintullessa hyvin punainen ja osittain palanut. Pitää vissiin ostaa jo aurinkorasvaa!

pee äs kuuden kuukauden jälkeen sain vihdoin spotifyn taisteltua tähän koneeseeni, ilta on pelastettu!

This is the life!

Kuulin tänään pitkästään aikaa kuntosalilla tuon otsikon kappaleen, siitä muistui mieleen se maaliskuinen aamu Hampurissa kun oottelin Maijaa ja kiertelin pitkin kaupunkia. Törmäsin sattumalta Rock die Strasse- katusoittelijoihin, jäin aikani kuluksi kuuntelemaan niitä seuranani varmaa vajaa sata kanssakuuntelijaa. Lähes jokainen kävi heittämässä kolikoita kitarakoteloon ja ottamassa esitelappusen. Paitsi minä! Olis pitäny! Sillä vaikka Amy Macdonaldkin youtubessa on ihan ok, oli se katulaulaja nainen paljon parempi. Harmi, ettei siitä löydy tänne mitään youtube versiota.

Salilta kotiin tullessa lauleskelin tuota biisiä ja talutin pyörää tarkotuksella koko matkan, sillä halusin nauttia raikkaasta kevät ilmasta ja lintujen laulusta. Tai oikeestaan siitä onnellisuuden tunteesta joka veti väkisinkin suunpielet hymyyn ja sai mut naureskelemaan itekseni. (mahdoin näyttää todella fiksulta ohikulkijoiden mielestä!)

Laskeskelin aamulla, että jäljellä on 15 työpäivää ja tunsin palan kurkussa, mihin ne kaikki sadat aamut on hävinny, eihän tän vielä kuulu loppua! Motivoiduin kummasti ja päätin että nää viimeiset päivät oon lapsia varten. Silittelen vaikka jokaisen kolmevuotiaani päiväunille jos ne sitä pyytää, kerron niin monta unitarinaa kun ne tahtoo kuulla ja askartelen sisiliskoja yhäkin vaikka joka päivä, jos joku on taas vanhan liskonsa jo hukannut. Lupasin itselleni olla räjähtämättä sille joka kaataa teet pöytäliinalle tai ei muista pestä käsiä vessassa käynnin jälkeen. Sekin saakoon anteeksi joka unohtaa hakea unilelun ajoissa sänkyyn tai hajottaa vahingossa mun rakentaman hienoimman legoautotallin. Tällä hetkellä pääsykokeista huolimatta suurin huoleni on se, että miten selviän aikanaan siitä vikasta työpäivästä vuotamatta kuiviin. Pyysin jo nätisti, ettei mulle järjestetä mitään kunnollisia läksiäisiä ja lapsille ei mainosteta mun lähtöä mitenkään etukäteen ku ne tulis kuitenkin kyseleen kaikkea siihen liittyvää. Ja onhan se nyt vähän noloa pillittää pienten lasten edessä, varsinkin kun suurin osa ei tajua että mikä mulla on hätänä. Meinasin jo eilen purskahtaa itkuun kesken englannin tunnin, kun yksi tytöistä kysyi, että kuinka pitkään oon täällä, kerrottuani että vielä kuukauden niin koko ryhmä ryntäsi halaamaan, kertomaan oon että koska oon kaikkein paras englannin ope niin enkö vois jäädä vielä pidemmäksi aikaa! Harmi, ettei se ole ihan niin yksinkertaista.

Amy Macdonald soi viidettätoista kertaa, oon syöny ainakin puoli litraa jäätelöä yhdellä istumalla ja ulkona on kaunis auringonlasku. Nyt pyyhin silmistä taas kerran ne haikeuskyyneleet, ja muistutan itseäni, että kuukausi on pitkä aika!