Kann ich bitte hier für ewig bleiben...

Matka Saksaan oli rankka, vähän henkisesti ja paljon fyysisesti. Kolme kuukautta on tosi lyhyt aika, mutta niin monta kertaa mun ehti olla ikävä takaisin. Ja kun sitten vihdoin pääsin sinne, niin ne kaikki kokonaista yhdeksän päivää oli pikemminkin yhdeksän tuntia, ja taas pian istuin kirotulla Tegelin lentokentällä Berliinissä. Jos joku ei vielä tiedän mun kantaa niin äänestän sen ehdottomasti maailman huonoimmaksi lentokentäksi (vaikka vertailukohtia mulla onkin tosi vähän..).

Ekan viikon työskentelin päiväkodissa. Joku kysyi, että sainko siitä paljonkin rahaa. Heh, sain paljon enemmän kun rahaa niinä neljänä päivänä. Sain ainakin 100 halausta, 80 piirrustusta, 200 hymyä. sain kuulla tuhannesti olevani maailman paras, ja että mua ikävöity, sain taas ainoana levittää maksamakkaraa leivälle ja silitellä päiväunille. Sain luvan tulla isojen poikien jalkapallopeliin ja pienet antoivat mun ajella omilla hiekkalaatikkokaivureillaan. Jokainen muisti meidän yhteiset englannintunnit ja maailmanympärysmatkan. Joku muisti vielä miltä papaya maistuu ja, että kissa on englanniksi cat. Olin taas kotona, niin kotona, etten tiedä paikkaa missä viihtyisin paremmin.

Saksan kotonakin kaikki oli ennallaan, jopa pääsiäiseksi ostettu basilika oli vielä hengissä. Iltaisin istuttiin keittiössä ja juotiin teetä. Juteltiin niin kauan kun pysyttiin hereillä, ja yritettiin vielä hetki sen jälkeenkin. Nukuttiin samassa sängyssä vierekkäin ja päällekkäin, kunhan vaan kaikki yhdessä. Viimeisenä iltana Laura kaivoi taas pitkän suostuttelun jälkeen kitaran esiin ja soitti Fields of goldia. Kynttilän valossa, peittoihin kääriytyneenä jokainen pyyhki silmäkulmiaan. Se oli taas niitä pieniä onnen hetkiä, jotka muistan kun maailma tuntuu potkivan päähän.

Hassua kyllä Nordhausenista lähtö ei ollut läheskään niin traagista, kun kuvittelin etukäteen. Lapset olivat kai kasvaneet viime jäähyväisistä juuri sen verran, että ne surulliset kyyneleet 4-vuotiaiden kasvoilla sai kyllä kaikki isommatkin herkistymään, mutta lähellähän se Nordhausen on, eikä sieltä mihinkään katoa!

Viikonloppuna lähdin spontaanisti mukaan Dresdeniin. Melottiin pitkin Elbeä, grillailtiin, kierreltiin yöelämää ja parannettiin Susannen kanssa maailmaa aamuyön tunneille asti. Sieltä takaisin tultua matkasin ensin Simonen luo Kasseliin ja sitten Emalle Berliiniin. Shoppailtiin, syötiin jäätelöä, katottiin elokuvia, naurettiin, laulettiin ja halattiin. Käveltiin pihalla ja yritin nauttia joka sekunnista. Ilma oli vielä kesäisen lämmin ja suurkaupungeissa oli hulinaa joka puolella. Se oli rentouttavaa ja tuntui, että koko kesän työstressi, koulustressi, ihmissuhdestressi ja kaikki muukin mahdollinen stressi oli poissa.

Loman tarkoitus olikin rentoutua, sillä koulukirjojen kanssa paluu arkeen alkaa än, yy, tee NYT!

♥ Die kleine Emi

P.S. Samalla alkaa kyllä seuraavan lomamatkan suunnittelu. Tässä hommassa on se huono puoli, että maailmankiertely jää melko vähäiselle, kun reitti on aina sama. Noh, eipähän ainakaan enää eksy!

P.P.S Tätä biisiä voi fiilistellä taustalla, vaikkei tän tekstin nyt nii melankoliselta tartteis kuulostaa!