...mutta ku mun matkalaukkuun ei mahdu enää mitään! Tätä oon hokenu viimeset pari päivää. Tänään äitienpäivän shoppailukierroksella jouduin jättämään taas kerran yhdet rakkauskengät kaupan hyllylle, koska laukku on täynnä. En tiedä miten se on mahdollista sillä en oo ostanu yhtä paitaa lukuunottamatta Saksasta muuta kun ruokaa. Näin ollen päivän ostossaldoksi jäi kolme jäätelöannosta, maha kiittää! :)
Maha kiittää myös Simonen äitiä ja lähileipomon tuoreita aamiaissämpylöitä. Harmi, ettei kumpaakaan voi ottaa Suomeen mukaan. Ruuan lisäksi ollaan kunnostauduttu puutalkoissa, kotitöissä ja yritetty epätoivosesti nukkua yhdessä Simonen univelkoja pois. Eilen heitettiin tavanomainen Kasselin baarikierros porukalla ja päädyttiin yöpalalla mäkkäriin. Mistä lähtien ranskalaisten kanssa ei oo saanu ketsuppia ilmasiks? Saksalainen mäkkäri on ihan tyhmä...
Voisin hetkeks pysäyttää kellon, koska loma näyttää liian nopeesti lähentelevän loppua. Sen lisäksi voisin alkaa ajatella asioita taas suomeks, jotta paluu maan pinnalle ei olis niin karu. Onneks arki alkaa suunnilleen samantien kun astun ulos lentokoneesta Suomessa, nii ei ehdi turhaa haikailla menneen loman perään.
Istun keittiön ikkunalaudalla, tietokone toisessa kädessä ja aamukahvi toisessa. Tuijottelen samaa takapihan maisemaa jo kymmennettä päivää, mutta en oo vieläkään kyllästyny siihen. Miksei Suomessa voi olla näin vihreetä ja lämmintä? Eikä Suomessa voi myöskään istua ikkunalaudalla aamukahvilla...
Halusin herättää blogin henkiin loman ajaksi, koska se aikanaan oli osa muun arkea. No tällä kertaa kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, tekniikka petti tunnetusti ja elelin viikon ilman nettiyhteyttä, joten se siitä blogin päivittämisestä. Voin kuitenkin suositella kaikille lämpimästi viikkoa ilman tietokonetta, sillä huomasin että on elämää myös facebookin ulkopuolella. Viikkoon ilman tietokonetta on mahtunut onneksi paljon tekemistä. Päiväkotia, konsertteja, jäätelökahviloita, leffailtoja, leipomista, ja ennen kaikkea laatuaikaa Saksan parhaiden ihmisten kanssa, varsinkin Susannen. Myös perinteitä noudattaen tartutti päiväkodin lapset mulle taas nuhayskän ja elelin pari päivää nenäliinameressä, mutta siitäkin on selvitty. Toinen takaisku oli, että Lidl on ilmeisesti poistanu valikoimista paljon puhutun lempijugurttini, mutta söin suklaavanukasta korvikkeeksi ja pari litraa jäätelöä, nii kaloritasapaino ainakin on säilynyt.
Piknik lauantai yökkärissä....
Saksan valloitukseni jatkuu tänään kohti Kasselia, Simonea ja niiden äidin notkuvia ruokapatoja. Sieltä sitten maanantai aamuna Berliiniin ja tiistai iltana takaisin Suomeen. Nyt voisin pikkuhiljaa suunnitella yöpaidan vaihtamista vaatteisiin ja urakoida lakanat pyykkikoneeseen ja lähteä kaupungille nauttimaan vapaapäivästä, tavoitteena löytää yks synttärilahja ja uudet aurinkolasit!
Perhekasvatuksen tentti, ihmistieteellisen tehtävät, kuluttajakasvatuksen opetuspaketti, amka essee ja swot analyysi. Siinä olis pari akuuttia tehtävää, mutta eksyin tänne. Harmi, ettei yliopisto ruoski hommiin vaan naureskelee vaan jälkeenpäin kaikille laiskoille meikäläisille jotka puurtaa hampaat irvessä vikana iltana tenttikirjojen kimpussa. Aikaisin alottaminen on täysi myytti ja yhtäkkiä ollaan taas viime tipassa ...ja blogissa?! Tänään olis ollut opiskelijabailutkin, mutta jätin ne väliin yliarvioidessani oma ahkeruuteni kouluhommien parissa. Pyh ja pah, tää on niin tätä.
Sähköpostissa on kuitenkin vasta varatut lentoliput Saksaan toukokuulle ja se pakottaa mut väkisinkin aika ajoin lueskelemaan omia tarinoita täältä ja miettimään kuinka mahtavia tyyppejä siellä onkaan mua vastassa. Ja lapset ja jugurtti... ehkä noiden voimalla jaksan vielä puurtaa kouluhommat pakettiin ja loikata sitten kesälaitumille. Töitäkin pitäisi etsiä, mutta noh kaikki ajallaan.
Tasan vuosi sitten alkoi paniikkimittari kohota, sillä rakkaampaakin rakas (huomaa sarkasmi..) pääsykoemateriaali ilmestyi ja tuskainen taistelu sen kimpussa alkoi. Ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin kokeista läpi kuluttamaan koulun penkkiä. Joten tsemppiä kaikille jotka tänne pääsykoehaun perusteella eksytte. Ei se määrä vaan laatu, oli mun olematon mottoni silloin ;)
Tää blogi on tosi koukuttava ja hauskinta on seurailla, miten hölmöilläkin hakusanoilla ihmiset tänne yhä löytää. Mutta welcome anyway! (: Kuvaksi tähän sopisi pino tenttikirjoja ja liiallisesta kirjoittamisesta kipeytynyt ranne, mutta säästytte niiltä, sillä toin kotoa väärän kameran laturin. Mun tuuriani.
Täällä taas! Oikeestaan oon useinkin. Kyynel silmässä verestämässä vanhoja muistoja. Tiedän etten osaa päästää irti, tässä taas yksi konkreettinen esimerkki. Tunti sitten olin mielikuvitusmatkalla Kölnin seminaarissa Peterin ja kaikkien kivojen kanssa, siellä missä vuosi sitten oikeesti olinkin. Muistan sen kellarin tuoksun, jossa pelattiin korttia iltaisin. Sen seminaarihuoneen jossa suunniteltiin toistaseksi toteutumaton mielenosoitus ja opeteltiin jonglööraamaan. Kahvin kanssa tarjottiin aina taivaallista suklaakakkua ja mun huonekaverina oli tyttö, joka kuorsasi kovempaa kun meidän iskä! Oli paljon asioita, jotka siellä ärsytti, mutta niin paljon asioita joita kaipaan nyt. Spotifyssä laulava Tim Benzko ja Facebook viestejä välittävät Saksan kaverit eivät millään riitä tyydyttämään mun saksan kielen ikävää. Suomen Lidlistäkään ei löydy lemppari jogurttia ja ennen kaikkea ehdottomasti maailman paras työpaikka on hyvin kaukana Savonlinnasta.
Mikä mun pointti oli tulla tänne taas höpisemään? No en tiiä oliko sitä, mutta halusin kuitenkin näyttää, kuinka hienot joulukortit ja synttärikortit sain päiväkodin porukalta. Oikeestaan sain paljon enemmän, mutta niissä on lasten kuvia ja nimiä, enkä voi siksi kuvata niitä tänne. Kun joululoman loputtua avasin Savonlinnan kodin ulko-oven ja mainosten keskeltä paistoi paksu kirjekuori, joka oli kirjotettu Susannen käsialalla, meinasin innostuksissani hypätä katon läpin. On ne vaan parhaita!
Tänne blogiin tulee yhä kävijöitä maailmalle.netin kautta, jossa on kaikkea kätevää tietoa ulkomaille lähtijöille. Moni niistäkään kävijöistä ei varmasti oo tosissaan lähdössä, tai ei ainakaan tiedä minne. Mutta niille, jotka jotain välivuotta suunnittelee tai on joskus edes hetken ajatellut lähtevänsä maailmalle, niin tehkää se! Ei se mitään ikuista viisautta tai onnea anna ja vastoinkäymisiä on varmasti kaikilla. Mutta voin taata, että uusia kokemuksia, uusia kavereita ja uusia ajatuksia on luvassa. Uusia tuulia, joiden jälkeen voi hyvillään palata tänne vanhoihin tuuliin, kera kaurapuuron ja hyytävän pakkasen ja osaa olla ihan onnellinen niidenkin kanssa.
Ei mulla taaskaan muuta, kiva kun yhä viitsitte kysellä kaikkea!
Matka Saksaan oli rankka, vähän henkisesti ja paljon fyysisesti. Kolme kuukautta on tosi lyhyt aika, mutta niin monta kertaa mun ehti olla ikävä takaisin. Ja kun sitten vihdoin pääsin sinne, niin ne kaikki kokonaista yhdeksän päivää oli pikemminkin yhdeksän tuntia, ja taas pian istuin kirotulla Tegelin lentokentällä Berliinissä. Jos joku ei vielä tiedän mun kantaa niin äänestän sen ehdottomasti maailman huonoimmaksi lentokentäksi (vaikka vertailukohtia mulla onkin tosi vähän..).
Ekan viikon työskentelin päiväkodissa. Joku kysyi, että sainko siitä paljonkin rahaa. Heh, sain paljon enemmän kun rahaa niinä neljänä päivänä. Sain ainakin 100 halausta, 80 piirrustusta, 200 hymyä. sain kuulla tuhannesti olevani maailman paras, ja että mua ikävöity, sain taas ainoana levittää maksamakkaraa leivälle ja silitellä päiväunille. Sain luvan tulla isojen poikien jalkapallopeliin ja pienet antoivat mun ajella omilla hiekkalaatikkokaivureillaan. Jokainen muisti meidän yhteiset englannintunnit ja maailmanympärysmatkan. Joku muisti vielä miltä papaya maistuu ja, että kissa on englanniksi cat. Olin taas kotona, niin kotona, etten tiedä paikkaa missä viihtyisin paremmin.
Saksan kotonakin kaikki oli ennallaan, jopa pääsiäiseksi ostettu basilika oli vielä hengissä. Iltaisin istuttiin keittiössä ja juotiin teetä. Juteltiin niin kauan kun pysyttiin hereillä, ja yritettiin vielä hetki sen jälkeenkin. Nukuttiin samassa sängyssä vierekkäin ja päällekkäin, kunhan vaan kaikki yhdessä. Viimeisenä iltana Laura kaivoi taas pitkän suostuttelun jälkeen kitaran esiin ja soitti Fields of goldia. Kynttilän valossa, peittoihin kääriytyneenä jokainen pyyhki silmäkulmiaan. Se oli taas niitä pieniä onnen hetkiä, jotka muistan kun maailma tuntuu potkivan päähän.
Hassua kyllä Nordhausenista lähtö ei ollut läheskään niin traagista, kun kuvittelin etukäteen. Lapset olivat kai kasvaneet viime jäähyväisistä juuri sen verran, että ne surulliset kyyneleet 4-vuotiaiden kasvoilla sai kyllä kaikki isommatkin herkistymään, mutta lähellähän se Nordhausen on, eikä sieltä mihinkään katoa!
Viikonloppuna lähdin spontaanisti mukaan Dresdeniin. Melottiin pitkin Elbeä, grillailtiin, kierreltiin yöelämää ja parannettiin Susannen kanssa maailmaa aamuyön tunneille asti. Sieltä takaisin tultua matkasin ensin Simonen luo Kasseliin ja sitten Emalle Berliiniin. Shoppailtiin, syötiin jäätelöä, katottiin elokuvia, naurettiin, laulettiin ja halattiin. Käveltiin pihalla ja yritin nauttia joka sekunnista. Ilma oli vielä kesäisen lämmin ja suurkaupungeissa oli hulinaa joka puolella. Se oli rentouttavaa ja tuntui, että koko kesän työstressi, koulustressi, ihmissuhdestressi ja kaikki muukin mahdollinen stressi oli poissa.
Loman tarkoitus olikin rentoutua, sillä koulukirjojen kanssa paluu arkeen alkaa än, yy, tee NYT!
♥ Die kleine Emi
P.S. Samalla alkaa kyllä seuraavan lomamatkan suunnittelu. Tässä hommassa on se huono puoli, että maailmankiertely jää melko vähäiselle, kun reitti on aina sama. Noh, eipähän ainakaan enää eksy!
P.P.S Tätä biisiä voi fiilistellä taustalla, vaikkei tän tekstin nyt nii melankoliselta tartteis kuulostaa!
...lebe ich noch, zum Glück! Kuukauden jälkeen olen yhä elossa ...onneksi. Suomi ei enää ookaan niin kauhea paikka kun kuukausi sitten, jolloin astuin ekaa kertaa matkalaukkuineni ovesta takasi kotiin! Mutta pahemman kulttuurishokin koin ehdottomasti takaisin tullessa, kun Saksaan ekaa kertaa mennessä.
Meinasin kirjottaa jonkun kattavan ja hienon yhteenvedon koko Saksan ajasta, mutta tajusin etten voi semmosta tehä. Ei siinä oo mitään yhteenvedettevää, sillä jokainen päivä oli omalla tavallaan erilainen ja jokainen pienikin hetki merkityksellinen. Selailin lähes koko blogin läpi aiemmin illalla ja jokainen kirjotus herätti niin paljon muistoja, niitä hetkiä kun tajusin olevani onnellisempi kuin ikinä aiemmin. Ne on yksittäisiä ja sinällään pieniä, mutta se oli ehkä sittenkin se Saksan reissun mukana tuoma tärkein oppi.
Tällä hetkellä taustalla soi Tim Benzko, erehdyin selailemaan jäähyväiskuvia vikoilta illoilta ja sen seurauksena silmäkulmista valuu nyt taas valtameri. Seuraavaan Saksan matkaan on kuitenkin vain pari kuukautta aikaa ja oon siitä niin innoissani, että jopa saamatta jäänyt koulupaikka ei tunnu edes kovin pahalta.
Auf Emi !
kameran viimeinen kuva 36 viikon jälkeen
Vielen Dank und alles Gute!
P.S. Musta on ollut kiva vastailla kaikkiin vapaaehtoistyöhön liittyviin kysymyksiin, joita ootte laitellu. Mulle voi yhäkin lähetellä niitä vaikka tonne kommenttilootaan niin vastailen sitten vaikka sähköpostiin tai mihin vaan. :) Ja te ketkä yhä eksytte tänne ravintola ja hotellisuositusten perässä, yritän saada jonku suosituksen aikaseksi tässä lähitulevaisuudessa.
Vaatteet on pakattu vacuumbeuteleihin (tyhjiöpusseihin?) ja muu sälä odottaa siisteissä kasoissa ikkunalaudalla. Matkalaukku näyttää minimaaliselta ton tavararöykkiön vieressä, mutta en luovuta. Oon hyvä pakkaaja!
Kaikki virallisuudet on hoidettu ja läksiäiset juhlittu. Susannen kortti on odottanut viikon puhtaaksi kirjoitusta, mutta se tuntuu yhäkin ylitse pääsettömältä urakalta. Lupasin leikata vielä Rosan ja Olenan hiukset tänään. Sen lisäksi muutama minimaalinen askarteluprojekti ja huoneen imurointi odottaa tekijää. Täällä on autiota, Oon tyhjentäny seinät kuvista ja korteista. Tunnelma on vähän niinkun ekana lokakuun aamuna aikoinaan. Ulkona sataa vettä kaatamalla, ja sisällä tekis mieli laittaa lämmitys päälle. Sopii hyvin tunnelmaan...
Huomenaamulla vielä viiminen visiitti päiväkotiin, ja sitten hyppään tavaroineni ensin junaan Eman luo Berliiniin, josta iltamyöhällä starttaan kohti koti Suomea. Niistä 244 päivästä Saksassa on yksi puolikas jäljellä. Joku sanoi mulle eilen, että jokainen päivä on uusi seikkailu. Niin se kai pitää ajatellakin.
ich werde euch vermissen <3
Voin melkein toivottaa, että huomiseen Suomi. On kiva tulla kotiin!
.JPG)
